free book ebook online reading
eBook Title
Runoelmia
Author Language Character Set
Paavo Cajander Finnish ISO-8859-1


You are here --- [ Home / Author Index C / Paavo Cajander / Runoelmia / Page #10 ]

Sävel satakielen soi jo;
Riennä, Seidi,
Herras ikävöi!

Oi, hän saa, kuin tuuli väikkyin,
Vait kuin yö, kuin kauris säikkyin
Puolisonsa luo,
Polveaan jo notkistaapi,
Herralt' ilokatseen saapi,
Hunnun varjon
Kasvoiltansa luo.

Puna posken purppuroittaa,
Kirkkaana kuin tähti koittaa
Kyynel silmässä:
Tuskaa, onneako ollee?
Kuule! Näin hän puolisolleen
Kuiskaa, sydän
Vasten sydäntä:

»Seidin taivas!» näin hän haastaa,
»Kodin laaksost' onnekkaasta
Muisto minullen
Immest', ystäväst' on suotu;
Hetken loistoks oli luotu,
_Servian kauno_
Oli nimi sen.

Kukkain kuu ol' alullansa,
Pultamaan läks uskoansa
Urhot Servian,
_Servian kaunon_ hymy herkes,
Poski kelmetä jo kerkes
Ennen ensi--
Kukkaa kunnahan.

Luona hopeaisen Savan
Hauta tuskiin sydänhaavan
Lievityksen soi.
Yks sen tarun ties, oi armas;
Pakahtui siit' immen parmas,
Että joukkos
Orjaks sulhon toi.

Kun sa kuulit riemun kielen,
Muistooni toi murhemielen
Juhlan päivä tää.
Kevät sydämen on arka,
Siksi itkee Seidi=parka,
Siit' on, herra,
Kyyneleeni nää.

Missä leimuu Pohjan liesi,
Kuihtuu nyt, kuin hän, kentiesi
Raukka morsian,
Tänne kyynelkatse kääntyy,--
Anoo armastaan, mi nääntyy
Täällä, yllään
Kahle voittajan.»

Huokaa noin kuin tuuli hiljaa,
Nojautuu kuin hento lilja
Rintaan valtiaan.
»Seidi», voitettu nyt vastaa,
»Vangin joka suudelmasta
Saat sa, armas,
Päästä heidät vaan.»

Idän taivas purppuroituu,
Raittiit aamutuulet koituu
Peran rannalla;
Purjehilla liehuvilla
Rientää läikkylainehilla
Seidin vangit
Synnyinmaahansa.

*     *     *     *     *

Kuulijani, sisko kulta,
Älä runon suurta tulta
Etsi laulustain;
Aattele vaan hellien sa:
_Siskon surun poistaaksensa,
Lauloi tyttö
Laulun kainon vain_.

1881-1905.



SAARIJÄRVEN PAAVO.

Saarijärven salomailla asui
Tilallansa hallaisella Paavo,
Perkas, hoiti ahkerasti maataan.
Mutta Jumalalta kasvun toivoi.
Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
Niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,
Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, nietos suli mailta,
Myötään vieden puolet orahista;
Tuli kesä, rae kulki mailla,
Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:
Paavo parka, kovan onnen lapsi,
Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;
Miero raskas, raskahampi nälkä!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoleks petäjäistä,
Kaksin verroin minä ojaa kaivan,
Mutta Jumalalta kasvun toivon.

Pantiin leipään puoleks petäjäistä,
Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,
Lampaat myi ja siement' osti, kylvi.
Tuli kevät, nietos suli mailta,
Mut ei orahia vesi vienyt;
Tuli kesä, rae kulki mailla,
Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
Tuli syksy, kaikki ryösti halla,
Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin:
Paavo parka, kovan onnen lapsi,
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolo on, mut toivo turha!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Pane toinen verta petäjäistä,
Ojat kahta suuremmat ma kaivan,
Mutta Jumalalta kasvun toivon.
Pantiin toinen verta petäjäistä,
Kahta suuremmat loi ojat Paavo,
Karjan myi ja siement' osti, kylvi,
Tuli kevät, suli nietos mailta,
Mut ei orahia vesi vienyt:
Tuli kesä, rae kulki mailla,
Mut ei kaatunutkaan kaunis olki;
Tuli syksy, sivu sitkaimitten
Kulki halla viljaan koskematta.

Paavo lankes polvilleen ja lausui:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!
Polvillensa vaimo lankes, lausuin:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!
Mutta miehellensä virkkoi vaimo:
Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,
Syrjähän nyt petäjäinen silkko,
Rukihisen nyt ma leivän leivon!

Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada,
Joka toista hädässä ei hylkää.
Pane leipään puoleks petäjäistä,
Veihän naapurimme touon halla.

Maamme kirja 1878-1905.



_Z. Topelius_.

AAMULAULU.


Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!
Heräjä, taivaan rantehilla
Jo aamun koitto leimuaa!
Ikävä yös on haihtuva
Ja valon riemu voittava.
Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!

Kuin kukkaranta aamusella,
Heräjä uuteen aikahan,
Sill' uusi päivä paistehella
Hälvensi varjot kuoleman!
Siis varmistu sä muistoissa,
Jalostu mielen avuissa!
Kuin kukkaranta aamusella,
Heräjä uuteen aikahan!

Sun kyyneleesi kuivukohot,
Kuin kaste aamun tuulihin!
Keväimen kylmät lauhtukohot,
Ja ruusut nouskoot kasvoihin!
Kukiksi nuput puhjetkoot!
Ja mielet, toiveet tointukoot!
Sun kyyneleesi kuivukohot,
Kuin kaste aamun tuulihin!

Soitamme sumu vielä peittää,
Vaan öiset haamut karkoita!
Ja Herran haltuun rientos heitä
Elosi hetken aamuna!
Sanalla itses sonnusta!
Ole, maani, vahva Herrassa!
Soitamme sumu vielä peittää,
Vaan öiset haamut karkoita!

Sä nouse, nuori maani armas,
Mereni, lampin', läikkykää!
Jo kuuluu lintuin laulu harras.
Jo päiväss' aallot välkkyää.
Heräjä tuulten huminaan
Ja loistoon aamun kirkkahan!
Sä nouse, nuori maani armas,
Mereni, lampin', läikkykää!

Maamme kirja 1878-1905.



MAASI.

Laps Suomen, valoon nostaos
Ilolla nuori katsantos
Kunnailtas kasteisilta.
Vapaasti loitos silmäs luo:
Sun, katsos, kaunis maa on tuo!

Et muiden armost' elä vaan,
Et ole vieras päällä maan,
On jalallasi pohja,
Perinnön sait, jot' edustaa
Sun tulee, sekä puolustaa.

Etemmäs kuin sa näetkään,
Sinervän metsän hämärään,
Nimettömien teiden
Ja seutuin taa, maan kaiken sen
Jumala antoi sinullen.

Sun, sun tuo meri vapaa on,
Tuo vallaton ja rajaton,
Ja kaikki sinijärvet,
Ja kaikki virrat kuohuvat
Ja kaikki purot armahat;

Ja vaarat päivänpaisteiset
Ja kedon tähkät, kukkaset
Ja kaikki tummat metsät
Ja salot, saaret, niityt, haat
Ja lumilinnat, kesämaat.

Tiet, kylät, torit, kaupungit,
Loistöllit, hovit kaunihit
Ja kaikki, jotka niissä
Turvaavat Luojan apuhun,
Ne kansas on, ne ovat sun.

Ken on niin rikas, kellä maa
Niin ihana on puolustaa
Ja armastaa kuin sulia?
Sen rakas Luoja sulle soi
Ja rakastettavakses loi.

Laps Suomen, kasva siinä vaan
Kuin nuori koivu puistossaan,
Ja sille henkes uhraa;
Pyhitä työs ja sydämmes
Sun maalles, maalle isies!

Maamme kirja 1886-1905.



MERIMIEHEN IKÄVÖIMINEN KOTIINSA.

Meren kuohuista laskimme riemuiten
Suvilämpimän Intian maille;
Ei lunta höydätä talvien
Sen seuduille viljakkaille,
Missä palmut ne varjoo
Kesäisen maan
Ja poppelit tarjoo
Balsamiaan.
Mut täällä en saa
Mitä miel' odottaa:
On kaukana mun ikävöimäni maa.

Minä kyllästyn kesän helteesen
Sekä ruokahan herkkuisahanki.
Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
Vaikk' oiskin pöytänä hanki.
Siell' liukua huvi
Ja hauska on työ,
Siell' on viileä suvi,
Ja valkosa yö.
Pois sinne, pois
Jos päästä vois!

Kotijärvien luo minun mieleni ois.
Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,
Jossa rastahat raksuttaisi,
Ja lunta jos palloksi ois puristaa,
Ja tiukuja kuulla jos saisi!
Koko Intian aivan
Nyt vaihtaisin
Kotiseutuni taivaan
Ma tähtihin.
Pois sinne vaan,
Kodin maailmaan!
Sydämmessäni soi nimi Suomenmaan.

Maamme kirja 1878-1905.



MEREN NEITO.

Ma tunnen neidon kaunoisen
Lähellä meren suolaisen,
Hän syntynyt on siellä.
On meri hänen äitinään,
Ja voimakkailla käsillään
Se vielä halaa tytärtään.

Ja tytär kasvaa, edistyy,
Ja äidin rinnall' lisääntyy
Hän kauneudess' yhä.
Hän mereen kättään kurkoittaa
Ja kotirantaans' suurentaa;
Se neito, se on Suomenmaa.

Ei ruhtinatart' yhtäkään
Niin suurta, rikasta kuin hän
Emonsa antimista.
Mait' yhä saa hän lahjakseen;
Ja meren pohjaan äskeiseen
Hän ohran kylvää viljakseen.

Vaikk' köyhänä ja lumessa,
Hän myrskyn keskelt' ilolla
Kohottaa otsan kirkkaan.
Ja kunnianaan pitää näin,
Kaikk' esteet alleen nöyristäin,
Kohota yhä valoon päin.

Kuink' olet armas, herttainen,
Vihannan saaren neitonen,
Sa meren kaunis tyttö!
Opeta meitä ainiaan
Sun laillas valoon nousemaan
Ja toivoss' yhä kasvamaan!

Maamme kirja 1878-1005.



AHVENANMAAN LAULU.

Sen miehen kehnoks sanon vaan,
Jok' ei voi hoitaa purjeitaan,
Vaan rannall' on ja kalpenee,
Kun merell' aallot pauhailee.
Kedolla immet istukoot
Ja kukkasia poimikoot;
Merille halaa merimies,
On aalloilla sen kotilies.

Oi, Itämeri kaunoinen,
Ja Pohjanlahti myrskyinen,
Ja Suomenlahti saarines
Ja purjeines ja voittoines!
Jos mistä käyköön tuulen tie,
Aaltonne Ahvenaan se vie;
Ja miehen kehnoks sanon vaan,
Jok' ei voi hoitaa purjeitaan.

Maamme kirja 1878-1905.



INARINJÄRVI.

Etäällä pohjoismailla
Hylätty järvi on,
Nimeä saaret vailla,
Ja ranta iloton.
Hein'ajalla sen sulaa jää,
Kun kesä Lappiin kiirehtää;
Mut syyskuun yö sen aallot
Taas jälleen jäädyttää.

Kuvastuu vuoret illoin
Sen kalvoon sinervään,
Ja Lappalainen silloin
Käy kalaa pyytämään.
Siell' uipi sorsa suruton,
Ja peuralaumat rannall' on,
Ja taajat sääskiparvet
Pimentää auringon.

Mut kerran tietää tahtoi
Nyt Lappalaiset nuo,
Kuin syvä olla mahtoi
Inarinjärvi tuo.
Köys katkes; laulu kuultihin:
»Niin syvä oon kuin pitkäkin!»
--Sen syvyyttä ei ole
Mitattu sittemmin.

Oi, järvi pohjolassa,
Sa köyhämaineinen,
Ei toista maailmassa
Sun laistas, poloinen;
Siell' lymyss' olet vuoriston,
Hylätty, halpa, arvoton,
Ja lyhyet on kesäs
Ja talves pitkät on.

Maamme kirja 1878-1905.



HANKONIEMEN SILMÄ.

Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen
Säteitäs yössä myrskyisessä heität?
Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumeinen,
Ja joskus loistos kokonaan sa peität.
Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in
Maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin
Ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,
Majakka Hankoniemen rannikolla;
Ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan
Ja vaarat väijyy salakalliolla.
Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,
Ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee:
»Se mahtaa Hankoniemen silmä olla.»

Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,
Mut vahvoja se muurian' ei voita,
Kuin vuoren seinä kestän ma myrskyt, aallot vaan
Ja vartioitsen poloisia noita.
Sa, ihmislaps, myös ollos näin harrasmielinen,
Ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen,
Ja valvo, lemmi, lohdutella koita!

Maamme kirja 1878-1905.



KIRKKAALLA JÄÄLLÄ.

Heleä lammin jää,
Sa kaunis, kirkas kuvastin,
Jonk' äsken myrskysää
Rajuten nosti kuohuihin!
Laps etelän sun mahtias
Ei tunne eikä riemujas,
Sa vieno,
Sa lieno,
Sa hieno pinta hopeinen,
Mi helkyt
Ja välkyt,
Meit' ilmaan vietellen!

Vaikk' onkin kukkanen
Jo hankeen käynyt nukkumaan,
Ja mets' on huurteinen
Ja lumivaippa peittää maan,
Miel' uljas, leikki viaton
Sun jäälläs liiton tehnyt on.
Niin, täällä
Ma jäällä
Nyt säällä kirkkaall' liukuilen,
Ja mieli
Ja kieli
On vilpas, iloinen.

Ja jalka teräkseen!
Ilolla, posket punottain,
Nyt määrään kaukaiseen
Ma tuulen lailla lennän vain.
Ja matkaltani palajan
Taas kotiin, äidin helmahan,
Ja luotan
Ja vuotan
Taas tuota kevätt' ihanaa,
Kun läikkyy
Ja väikkyy
Vapaina järvet, maa.

Maamme kirja 1878-1905.



HELLAAN LAPSI.

Laps Hellaan, älä vaihda pois
Sun maatas ihanaa!
Sill' leipä vieraan karvast' ois
Ja sana karkeaa.
Sen taivas, päiv' on loistoton,
Sen sydän sulle outo on.
Laps Hellaan, älä vaihda pois
Sun maatas ihanaa!

Laps Hellaan, kaunis sull' on maa
Ja suuri, loistokas.
Veet välkkyy, maat sen vihoittaa,
Sen rant' on maineikas,
Yö kirkas, päivä lämpöinen
Ja taivas tuhat=tähtinen.
Laps Hellaan, kaunis sull' on maa
Ja suuri, loistokas.

Laps Hellaan, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!
Sull' onnea ja elämää
Ei muuall' ollenkaan.
Jos minne tiesi olkohon,
Niin juures synnyinmaassas on!
Laps Hellaan, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!

Maamme kirja 1878-84.
Z. Topeliuksen runoja, Porv. 1898.



KAARINA MAUNUNTYTTÄREN LAULU EERIKKI XIV:lle.

Sydän myrskyvä unelmoi
Tyynessä sylin armaan!
Metsä nyt hiljalleen tarinoi.
Luojan kiitosta puut huminoi.
Sylissä armaan
Saat levon varman!
Jumal' yksin on päivä, mut mailma on yö.

Paina kuin äitisi helmahan pää,
Kruunusi pirstoilla nuku!
Kulta ja korkeus jäädyttää;
Yksin rakkaus lämmittää.
Kruunullas nuku:
Armo ei huku,
Jumal' yksin on puhdas, mut syntiset me.

Valtakuntas nyt sylini on;
Nuku valtasi suojaan!
Viha vie harhaan, mut usko vaka on.
Herrahan nuku, sa rauhaton!
Huolista suojaan
Luottaen Luojaan!
Jumal' yksin on ylvä, mut tomua me.

Maamme kirja 1905.



TIMANTTI.

Arabiassa muinoisin,
Mies, vanha Amru, eli;
Hän oli köyhä, kuitenkin
Luojaansa turvaeli.
Hätänsä, huolens' ainian
Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan
Hän huomas kiven täällä,
Mi kiilteli kuin loistoissaan
Ves'helmi kukan päällä.
Hän korjas kiven lystikseen,
Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan,
Se nurkkaan viskattihin,
Vaan pantiin lakeen riippumaan,
Kun loistons' keksittihin.
Ei Amrull' ollut kynttilää,
Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies
Ja kiven kirkkaan keksi:
»Tuo kivi myyppäs, tai kenties
Sen annat ilmaiseksi.»
»No», vastas Amru, »ota vaan,
Jos nauhan rinkeliä saan.»

Mies kiven otti kaunoisen,
Pääkaupunkihin läksi.
Sen kauppas kultasepillen
Taas muille myytäväksi.
Niin rikast' ei vaan kohdannut,
Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun se oikein saatihin
Kirkkaaksi kulmiltansa,
Se timantiksi nähtihin
Isoimmaks lajiansa;
Kuningas kruunuuns' osti sen,
Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen
Nyt kruunun kunniaksi,
Myös Amrun lapset kerjäten
Tulivat vierahaksi.
»Lyhtymme», huusit, »katsoppas,
Pitävi päässään kuningas.»

Kuningas tämän kuultuaan
Luo viittas kauppiasta,
Ja päätti kohta, tultuaan
Selvälle asiasta:
»Sä rahat anna Amrullen,
Saat rinkelisi jällehen.»

Luonnon kirja 1886.



MYRSKY.

Kas, siivin näkymättömin
Mä ilman kotka lennän,
Maailman äärist' äärihin
Kohisten hetkess' ennän.
Sä purjehtija ulapan,
Sun syvyytehen upotan.

Mä rantaa vasten vyörrytän
Laineeni vaahtoharjat,
Mä yli maiden lennätän
Pilveinkin synkät sarjat.
Mä syöksen korvet kumohon,
Kaupungit mullan peittohon.

Mut kun ma raivoon tuimimmin,
Mun voimain murtaa Luoja,
Ett' asettuen näyttäisin,
Kuin maailmaa Hän suojaa.
Mä tyynen illan rauhaan näin
Pois nukun noista melskeistäin.

Myrskyissä vaikka nähdähän
Myös Herra voimissansa,
Luo Eljaksenp' ei tullut Hän
Raivoisen myrskyn kanssa,
Ei leimauksen liekissä,
Vaan vienon tuulen hengissä.

Luonnon kirja 1886.



HERRA VARJELEEPI.

Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi,
Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi.
Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi
Ja myrsky yöllä pauhailee, mut Herra varjeleepi.
Maailman erämaata vaan se synkkää kuvaileepi,
Miss' eksyin kuolee matkamies; mut Herra varjeleepi.
Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi.
Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi.
Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi,
Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi.
Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi,
Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi.
Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi,
Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi.
Sä, ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi,
    
<<Page 9   |   Page 10   |   Page 11>>
Go to Page Index for Runoelmia

You are here --- [ Home / Author Index C / Paavo Cajander / Runoelmia / Page #10 ]